Turussa ei tarvitse odottaa festarikesää kuullakseen sähkökitaran kyynelehtivän. Se voi tapahtua tiistai-iltana baarin takahuoneessa, jossa lattialla on tahmaa ja katossa roikkuu yksi puoliksi palanut halogeenilamppu. Joku on juuri vetänyt läpi 14-minuuttisen prog-psykedeelisen kappaleen, jonka sanoitukset liittyivät luultavasti hanhien salaliittoon.

Kun kellari muuttuu maailmaksi

Jos kuvittelet rock-skenen syntyvän vain isoilla lavoilla, olet väärässä. Turussa monet tarinat alkavat kellareista, joissa bändit treenaavat niin kovaa, että vesiputket helisevät. Esimerkiksi legendaarinen Pääskyvuoren vanha nuorisotalo toimi vuosia epävirallisena rock-inkubaattorina. Seinät olivat niin täynnä bändien tarroja, että maali oli vain muisto.

Muistan kerran, kun sinne kannettiin vanha Hammond-urkukaappi, joka oli niin raskas, että neljä ihmistä joutui pysähtymään kolmesti matkalla. Mutta se soundi… kuin olisi avattu portti 70-luvun savukoneisiin ja nahkatakkeihin.

Turun klubi-iltojen kaksoisluonne

Turun rock-illat voivat olla kahta lajia:

• Rikinkatkuinen energiapurkaus - hiki lentää, yleisö moshaa, ja lavalla joku rikkoo rumpukapulan puolessa biisissä.
• Hiljainen, kumiseva outous - artisti kuiskaa mikrofoniin, kitarassa on enemmän delayta kuin pitäisi, ja yleisö kuuntelee kuin olisi kirjastossa.

Se on osa viehätystä: koskaan ei tiedä, lähdetkö keikalta mustelma poskessa vai pää täynnä surrealistisia sanoituksia, joista kukaan ei osaa selittää yhtään mitään.

Harvinaiset legendat, jotka eivät päätyneet Wikipediaan

Turun rockhistoria on täynnä nimiä, joita et löydä virallisista lähteistä.

• The Melting Swans – soitti vain kolme keikkaa, mutta teki sen kaikilla kaupungin lautoilla (kyllä, myös Föri-lautalla).
• Kaakeliprinssit – improvisoivat kappaleet täysin yleisön huutojen perusteella. Erään illan hitti: “Lattialämmitys on rikki”.
• Ruusukalmo – post-punkia, jossa laulaja soitti kitaran sijaan metallista roskakoria.

Miksi Turku kuulostaa erilaiselta?

Ehkä se on meren suolainen tuuli, joka tekee soundista karhean. Tai ehkä se on kaupungin kummallinen rytmi: opiskelijabileet, saariston rauha, ja se tunne, että aina on vähän liian pilvistä. Tämä kontrasti tekee Turun rockista monikerroksista.

Yksi tuottaja kertoi, että Turussa äänitettyjä rumpuraitoja ei tarvitse aina kompressoida yhtä paljon – kaupungin vanhojen kivitalojen kaikukäytävät tekevät jo osan työstä. Kutsun sitä Aurajoen luonnolliseksi kaiku-efektiksi.

Pieni kiertoreitti: rock ennen rokkia

On hauska huomata, että moni nykyinen turkulaismuusikko aloitti soittamalla harmonikkaa, viulua tai pelimannimusiikkia. Siitä syntyy omituinen pohjavire, joka hiipii särökitaroidenkin alle. Kuuntele tarkasti – joskus komppikitara soittaa poljentoja, jotka muistuttavat enemmän kansantansseja kuin CBGB:n punkia.

Turku tänään – ja huomenna?

2020-luvun Turku elää taas pientä nousukautta. Paikkoja kuten Bar Ö ja Utopia ei voi ohittaa, jos haluaa ymmärtää, mitä kaupungissa tapahtuu nyt. Ja on myös uusia DIY-paikkoja, joita ei mainosteta missään – sinne pääsee vain, jos joku tuntee jonkun, joka tuntee järjestäjän.

Ja ehkä se onkin koko jutun ydin: Turun rock-skene ei ole pelkkä genre, vaan salainen kieli. Jos osaat sen, löydät itsesi kellarista, merituulen haistavasta ullakosta tai keskellä Aurajoen rantaa soittamasta kitaraa aamunkoitteessa.